Unkarin ja Saksan sotavoimat

Tässä artikkelissa käydään läpi unkarilaisia ja saksalaisia sodankäyntitapoja, armeijoiden organisaatiota sekä muuta sekalaista sota-asiaa lähinnä ristiretkeläispelaajia silmälläpitäen.

Unkari

Keskiaikainen Unkari oli monessa tapaa imperiumin kaltainen. Itse unkarilaiset, madjaarit (magyar) olivat vähemmistö joka asutti Pannonian keskustasankoa, jota ympäröivät vuoristot olivat slaavien (nyk. sloveenit, kroaatit) sekä valakialaisten (nyk. romanialaiset) asuttamia. Madjaarit olivat valloittajia, jotka olivat tulleet maahan idästä: heidän kielensä oli suomalais-ugrilainen mutta kulttuurinsa ja sodankäyntitapansa iranilais-turkkilainen. 900- ja 1000-lukujen aikana madjaarien paimentolainen heimojärjestelmä muuttui länsimaiseksi feodaaliseksi valtioksi. Samalla madjaarit omaksuivat kristinuskon, ja Unkarin kuningaskunta oli syntynyt.

Unkarin kuninkaalla on käytettävissään joukkoja seuraavista eri lähteistä:

Kuninkaan henkilökohtainen ammattiarmeija, koostuu palkkasotureista: sen koko on pieni, mutta merkitys kaiken kaikkiaan kasvamassa (suurten palkka-armeijoiden aika on koko Euroopan alueella juuri alkamassa) . Tämä on ainoa sotavoima, johon kuningas voi täysin luottaa. Sigismundin palkka-armeijaa komentavat italialaiset condottierit sekä unkarilaiset ritarit. Monet jälkimmäisistä ovat vaatimattomista oloista lähtöisin, eivät vanhaa aristokratiaa: tällaiset miehet ovat tietenkin kaiken velkaa kuninkaalleen ja näin luotettavampia kuin ylemmän aateliston soturit.

Paronien eli ylhäisaateliston henkilökohtaiset armeijat, bandiera: yhteenlasketulla koollaan Unkarin suurimmat joukot, Unkarin sotilaallinen selkäranka. Koostuvat raskaasta ritariratsuväestä. Kuninkaan ja paronien väliset suhteet ovat usein kireät eikä kuningas voi muutenkaan kutsua bandieraa sotimaan puolestaan noin vain: tämän takia kuningas siis tarvitsee myös omia joukkoja.

Talonpoikaisjoukot eli jobbagy: vanhoina aikoina Unkarin merkittävimmät joukot, nyt enää muisto entisestään. Vapaita, aatelittomia maalaisia joilla asevelvollisuus, jalkaväkeä, muttei siis mitään heinähankoporukkaa vaan puoliammattimaisia hyvin aseistautuneita sotilaita. Vähän Skandinavian maiden tapaan Unkarissa oli pitkät perinteet vapaiden talonpoikien käytössä sotajoukkoina. Paronien painostuksesta jobbagyn merkitystä on vähennetty.

Szekelyt. Unkarin itäisiä rajoja vartioiva ”puolivilli” paimentolaistaustainen mutta unkarinkielinen heimo, joka on suoraan kuninkaan alainen, feodaalijärjestelmän ulkopuolella. Periaatteessa kaikilla vapailla szekelymiehillä on aatelismiehen oikeudet. Szekelyt ovat säilyttäneet madjaarien muinaiset elämäntavat ja sotivat itäiseen tapaan kevyenä ratsuväkenä.

Lohikäärmeen ritarikunta: Sigismundin perustama ajan muodin mukainen herrakerho, johon otetaan jäseneksi vain Kristikunnan suurimpia sotureita. Käytännössä sen jäsenyyksiä jaetaan myös lahjontatarkoituksissa, mutta joka tapauksessa suurin osa sen harvoista jäsenistä ovat kruunupäitä tai maineikkaita ritareita. Ritarikunnan tavoitteet ovat kuninkaan suojelu sekä uskonsota vääräuskoisia eli turkkilaisia vastaan. Ritarikunta on järjestetty ainakin näennäisesti veljeskunnan tavoin, ja kuningaskin on sen jäsenten keskuudessa vain ”ensimmäinen tasaveroisten joukossa”.

Saksa

Saksan hallitsijalla, siis keisarilla tai roomalaisten kuninkaalla ennen kruunausta, ei ole varsinaisesti mitään erityisiä joukkoja suoraan käytössään: vain ne joukot jota hän jo valmiiksi komentaa (eli nykyisen roomalaisten kuninkaan Sigismundin tapauksessa Unkarin kuninkaan joukot) . Keisari voi vaatia Saksan ruhtinailta, kaupungeilta ja piispoilta joukkoja tarvittaessa, mutta tämä prosessi on kaikkea muuta kuin yksinkertainen tai nopea. Keisarille luovutettavien joukkojen koot on määritelty ”keisarillisessa matriisissa” ja ne vaihtetevat riippuen siitä, tarvitaanko joukkoja Saksan puolustamiseen vaiko sotaretkeen, lyhyeen kampanjaa vaiko pidempään sotaan. Viime kädessä valtiopäivät, reichstag, päättää joukkojen luovuttamisesta eivätkä sen päätökset ole läheskään aina keisarin toiveiden mukaisia.

Hussilaissotien aikana Sigismundilla on ollut vaikeuksia saada käyttöönsä tarpeeksi suuria joukkoja Saksan ruhtinailta: nämä ovat kieltäytyneet antamasta matriisissa määriteltyjä maksimimääriä miehiä lyhyelle sotaretkelle Böömiin, ja sen sijaan antaneet huomattavasti pienempiä joukkoja pidemmäksi aikaa, ns. ”päivittäisen sodan” ylläpitämiseen. Juuri tämän ”päivittäisen sodan” käyminen hussilaisia vastaan on ollut sotilaallinen katastrofi Sigismundille.

Yksittäiset saksalaiset ruhtinaat saattavat sen sijaan halutessaan kerätä hyvinkin suuria joukkoja sotimaan oman asiansa puolesta: samalla kun hussilaissodat ovat olleet käynnissä Böömissä Saksan ruhtinaat ovat käyneet omia sotiaan toisiaan sekä Pohjois-Italian kaupunkeja vastaan jopa suuremmilla joukoilla kuin mitä Sigismund on saanut omille ristiretkilleen hussilaisia ja turkkilaisia vastaan koottua.

Ruhtinaiden, elektoreiden ja piispojen alapuolella Saksassa on tuhansia muita sotaherroja, suurimpina luokkina tavalliset pientä linnaa ja muutamaa kylää hallitsevat ritarit. He eivät välttämättä näe itsellään muuta auktoriteettia kuin keisarin, ja saattavat terrorisoida naapureitaan rosvoamisella. Rosvoritareita vastustamaan syntyi puolestaan lukuisia kaupunkiliigoja, joiden sotilaallinen merkitys ylittää usein keisarin ja ruhtinaitten voimat.

Saksalainen sotaväen perusyksikkö on peitsi, gleven, joka käsittää yhden ritarin sekä tämän seuralaiset. Peitsen koko voi vaihdella kahdesta kymmeneen mieheen: eri alueilla on omat löyhät standardinsa sen koolle sekä koostumukselle, ja luonnollisesti peitsen komentajan varallisuuskin vaikuttaa asiaan. Lähtökohta on kuitenkin aina, että kaikki peitsen jäsenet liikkuvat ratsain: osa heistä saattaa tosin taistella jalkautuneina.

Pienimmillään peitsen muodostaa ratsumies sekä tämän aseenkantaja. Suurimmillaan peitsi on yhtäkuin ritari, soini, muutama ratsastava varsijousimies, muutama ratsastava asepalvelija, kolme jousimiestä sekä keihäsmies. Tyypillisimmät peitsen koostumuksent ovat:

• Kolme ratsumiestä: yksi panssaroitu ja aseistettu, toinen varsijousella, kolmas paasi (sotilapalvelija)

• Kaksi ratsumiestä ja keihäsmies

• Kolme ratsumiestä keihäsmies, jousimies

Sotajoukoissa noin kymmenen peistä yhdistetään kapteenin tai lippuekomentajan alaisuuteen ja sata peistä ”Oberhauptmannin” alaisuuteen.

Perinteisesti lähinnä kaupungit ovat varustaneet sotaan suuria jalkaväenosastoja, jotka siis sekä liikkuvat että taistelevat jalan. Palkkasotilaat ovat edelleen tyypillisimmin ratsumiehiä. Tietyissa ruhtinaskunnissa otetaan myös vapaita talonpoikia sotilaiksi ruotujärjestelmällä. Allaoleva esimerkki on Itävallasta vuodelta 1421 ja kuvastaa osittain myös hussilaisilta omaksuttuja vaikutteita.

• Kaikki 16 ja 60 ikävuoden väliin jäävät vapaat miehet ovat asevelvollisia.

• Kymmenen taloutta muodostavat yhden ruodun, josta valitaan yksi mies, vahvin ja sopivin. Yhdeksän jäljelle jäävää miestä huolehtivat hänen perheensä elatuksesta, tilasta ja liiketoimista, ja kustantavat hänelle varusteet.

• 20 ruotusotilasta muodostavat yksikön, ”vaunullisen”, jossa on komentajan lisäksi kolme pyssymiestä, kahdeksan varsijousimiestä, neljä keihäsmiestä ja neljä varstoilla tai sotanuijilla varustettua miestä. Heille kuuluu olla siis myös yksi vaunu.

• Jokaisella ruotusotilaalla kuuluu olla varustuksenaan kattilahattu-kypärä, rautainen rintapanssari tai vähintään topattu takki, rautaiset hansikkaat sekä miekka tai ”sotaveitsi” (falkion/messer?).