Osapuolet
Hussilaiset
Valtaosa Böömistä oli hussilaissotien ajan hussilaisten hallussa, ja kuningaskunnan tsekinkielisen väestön enemmistö tuki näitä. Hussilainen liike ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut keskitetysti johdettu, vaan se jakautui useisiin ryhmittymiin, jotka yhdistivät yleensä voimansa ristiretkeläisiä vastaan, mutta etenkin ulkopuolisen uhan väistyttyä kamppailivat keskenään. Sisäisiä ristiriitoja aiheuttivat eniten uskonnolliset oppiriidat, mutta taustalla oli usein myös maallisempia syitä, kuten arvovaltaan, etuihin, rahaan ja kunniaan liittyviä kiistoja.
Hussilaiset ryhmittymät voidaan jakaa kolmen luokkaan: kaupungit, paronit sekä veljeskunnat.
Kaupungithan olivat hyvin itsenäisiä toimijoita, velvollisia tottelemaan vain kuningasta ja näinollen siis hussilaissotien aikana täysin vapaita tekemään mitä halusivat. Suurimmat kaupungit olivat sellaisenaan merkittäviä tekijöitä, ja pienemmät kaupungit muodostivat usein keskenään (tai joidenkin muiden ryhmittymien kanssa) liittoja.
Paronit eli ”Herrat” muodostivat hussilaisliikkeen johdon: muiden kuin aatelismiesten (ainakaan nimellinen) johtajuus ei aikakaudella ollut oikein mahdollista, edes useimpien hussilaisten silmissä. Mahtavimmat hussilaisparonit johtivat itse omista sukulaisistaan ja käskyläisistään koostamia sotajoukkoja, ja vaatimattomammat herrat ryhtyivät yleensä komentajiksi muiden hussilaisryhmittymien pariin. Paronien myötä hussilaiset saivat taloudellista tukea, linnoja sekä ritariratsuväkeä, joista etenkään jälkimmäisiä ei liikkeellä muuten ollut. Toisaalta paronit olivat usein myös epäluotettavia, keskinäiseen valtakamppailuun taipuvaisia ja alttiita vaihtamaan puolta. Wartenberkin Cenek – hussilaissotien alkaessa Böömin merkittävin aatelinen - käänsi takkiaan lähes päivittäin.
Hussilaiset veljeskunnat syntyivät hussilaissotien alun kiihkeissä maailmanlopuntunnelmissa: toisin kuin kaupunkien ja paronien muodostamat ryhmittymät, veljeskunnat eivät perustuneet mihinkään aiemmin olemassa olleisiin rakenteisiin, vaan koostuivat pelkästään miehistä ja naisista, jotka olivat jättäneet kotinsa taakseen lähteäkseen puolustamaan uskoaan. Valtaosa veljeskuntien jäsenistä oli maalaisia, mutta mukana oli myös kaupunkilaisia ja alhaisaatelistoa, jopa paroneita. Veljeskuntien sotilaallinen mahti perustui niiden kenttäarmeijoihin: Jan Zizkan luoman mallin mukaan veljeskunnat ylläpitivät vakinaisia joukkoja, jotka koostuivat aatelisten komentamista alhaissyntyisistä, mutta erittäin motivoituneista miehistä, joiden elätyksen veljeskunta kustansi veroilla.
Tärkeimpiä hussilaisryhmittymiä:
Prahalaiset
Böömin pääkaupunki Praha oli koko hussilaissotien ajan hussilaisten hallussa, mutta yleisesti ottaen liikkeen maltillisella laidalla. Valtaa siellä pitivät kaupunginneuvostojen konservatiiviset tsekinkieliset porvarit (saksalaisista hankkiuduttiin eroon heti sodan alussa) sekä kaupungin linnoja hallinneet paronit. Kaupungin sisällä käytiin kuitenkin useita valtakamppailuja, ja lyhyitä aikoja siellä oli vallassa pappi Jan Zelivskyn johtama radikaali työväki.
Laillisen kuninkaan puuttuessa Praha katsoi hallitsevansa kuningaskuntaa, ja yleensä muut hussilaiset suostuivatkin sen komentoon. Veljeskuntia vastaan Praha joutui kuitenkin useamman kertaan taistelemaan, sillä nämä pitivät prahalaisia epäluotettavina ja turhan mukautumis- ja neuvotteluhaluisina. Praha peesasikin yleensä hussilaisia paroneita veljeskuntien sijaan, ja oli usein aselevossa rojalistien kanssa. Prahalla oli kelpo kenttäarmeija, joka ei kuitenkaan ollut aivan veljeskuntien armeijoiden veroinen, eikä lainkaan yhtä motivoitunut.
Periaatteessa Praha koostui kolmesta kaupungista (Uusikaupunki, Vanhakaupunki ja Pieni puoli) sekä kahdesta linnasta (Hradcany sekä Vysehrad), mutta hussilaissotien aikana näiden hallintoa virtaviivaistettiin niin, että kaupungit olivat yhden neuvoston alaisia. Lisäksi Prahassa vaikutti yliopisto, jolla silläkin oli oma hallintonsa: tuo hussilaisuuden alkuperäinen kehto oli sodan aikana liikkeen konservatiivisinta laitaa.
Taborilaiset(engl. taborites)
Tunnetuin ja legendaarisin hussilaisryhmittymä: eteläisestä Böömistä lähtöisin oleva, pitkälti maalaisväestöstä koostuva hyvin radikaali ja pelätty veljeskunta. Taborilaisten ja muidenkin veljeskuntien perustaminen johtui osittain kiliasmista, siis lähestyvän maailmanlopun opista: varhaiset taborilaiset uskoivat, että Kristuksen toisen tulemisen yhteydessä vain heidät säästetään, ja että he pääsevät elämään tuhatvuotiseen onnen valtakuntaan. Näin ei sitten käynyt, mutta taborilaiset eivät jääneet suremaan, vaan kohdistivat tarmonsa yhteiskunnallisiin kokeiluihin ja äärimmäisen tehokkaaseen sodankäyntiin ristiretkeläisiä vastaan.
Toisin kuin maltilliset hussilaiset, taborilaiset eivät halunneet tinkiä ainoastakaan hussilaisten opinkappaleesta, ja alkuperäisten Husin oppien ja Prahan neljän artiklan lisäksi taborilaisten papit kehittelivät monia hussilaisia teesejä äärimmäisiin muotoihin. Heidän radikaaliutensa aiheutti usein ongelmia muiden ryhmien, etenkin Prahan, kanssa.
Taboria johtivat papit, jotka pitivät veljeskunnan aatteet yhtenäisenä, kovillakin keinoilla. Vaikka taborilaiset olivat monien hussilaistenkin silmissä harhaoppisia, he eivät sietäneet keskuudessaan liian eriäviä mielipiteitä, vaan karkoittivat ja jopa polttivat toisinajattelijoita.
Taborissa oli liikkeen alkuvuosina rajoitettu yhteisomistus ja tiettyjä pyrkimyksiä yhteiskunnallisen arvojärjestyksen murtamiseen sekä yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten tasa-arvoon: liikkeen vakiintuessa nämä kokeilut jäivät kuitenkin pääosin syrjään.
Taborilaisten nimi tulee heidän linnakkeestaan, joka nimettiin Raamatusta tutun Taborin vuoren mukaan.
Vuodet 1423-1425 olivat taborilaisille kovia sisäisten riitojen takia, ja he menettivät osan sotilaallisesta voimastaan.
Horebilaiset (engl. orebites) eli Orvot
Taborilaisia pienempi ja vähemmän maineikas veljeskunta, joka kuitenkin pelin ajankohtana (1426) oli hussilaisliikkeen johtava voima.
Nimi ”horebilaiset” on samaa perua kuin taborilaistenkin: Horebilaisten linnake Itä-Böömissä Hradec Kraloven kaupungin lähellä nimettiin raamatullisen vuoren mukaan. Pian sodan sytyttyä horebilaiset onnistuivat valtaamaan Hradec Kraloven itselleen ja siirsivät päämajansa Horebista sinne, mutta nimi säilyi.
Horebilaisten veljeskunta syntyi samalla tavoin kuin taborilaistenkin, mutta kehittyi hieman eri suuntaan. Papit eivät koskaan pitäneet valtaa Horebissa, veljeskunnan henki oli yleensäkin vähemmän hurmoksellinen ja vallankumouksellinen, eikä veljeskunnan sisällä toisaalta myöskään kinasteltu kovin paljoa. Horebilaisia tukivat myös monet keskitason aatelisherrat, jotka karsastivat taborilaisia näiden vallankumouspuheiden takia. Taborilaisten johdossa toiminut Jan Zizka riitautui pappien kanssa vuonna 1423 ja ryhtyi johtamaan horebilaisten kenttäarmeijaa: Zizka muokkasikin viimeisinä elinvuosinaan horebilaiset näköisekseen ryhmäksi, tehokkaaksi, autoritäärisesti johdetuksi ja peräänantamattomaksi. Veljeskunnan kenttäarmeija oli hussilaisjoukoista tehokkain.
Kun Jan Zizka kuoli vuonna 1424, horebilaisten kenttäarmeija otti nimekseen ”Orvot”, olivathan he menettäneet ”isänsä”. Pelin ajankohdan aikaan orpojen komentajaksi oli juuri noussut entinen pappi Prokop Keropää (myöhemmin Prokop Suuri), Zizkan tyylinen sotilasjohtaja, jonka ajatuksiin kuului muun muassa hussilaissotien laajentaminen naapurimaihin.
Puolueita sekä pienempiä ryhmittymiä:
Utrakvistit
Latinan kielestä: sub utraque parte, molemmissa muodoissa (viittaa ehtoolliseen).
Laajassa merkityksessä kaikki hussilaiset: siis kaikki, jotka ottavat ehtoollisen molemmissa muodoissa, sekä viinin että leivän.
Suppeassa merkityksessä konservatiivisin osa hussilaisliikettä: ne, joille hussilaisuus on ensisijaisesti molemmanmuotoisen ehtoollisen ottamista, ja jotka eivät kannata tai ainakaan ehdottomasti vaadi muita muutoksia, etenkään radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia. Paroneista ja prahalaisista valtaosa kannatti tätä konservatiivistä puoluetta, sama koski yliopistopiirejä.
Pelin yhteydessä tämä suppeampi merkitys on enemmän käytössä.
Kalixtiinit (engl. Calixtines)
Calix: ehtoollismalja latinaksi. Merkitykset samat kuin utrakvisteillä.
Kiliastit (engl. chiliasts)
Ei mikään varsinainen ryhmittymä, vaan termi, jolla tarkoitetaan ”lopun aikoihin”, lähenevään apokalypsiin ja Kristuksen uuteen tulemiseen uskovia (synonyymi millenialisti). Etenkin alkuaikoina suuri osa radikaaleista hussilaisista oli jossain määrin kiliasteja. Myöhemmin hussilaiset veljeskunnat kuitenkin tuhosivat kiliastiset lahkot (suurimpana pikardilaiset) keskuudestaan.
Pikardilaiset/Beghardilaiset (picards, picardites, begharts, beghardites)
Alkuperältään epämääräinen lahko hussilaisliikkeen sisällä. Taustalla voi olla useampia erilaisia kerettiläisiä ryhmiä, joiden opit olivat levinneet 1300-luvun lännestä Böömiin. Mystikkokiliasteja, jotka eivät uskoneet ehtoollisen transsubstantaatioon, siis siihen, että ehtoollisainekset muuttuvat Kristuksen vereksi ja leiväksi. Opissa oli panteistisia vaikutteita: Jumala on persoonaton ja kaikkialla kaiken aikaa. Picardilaisten oppi oli läheistä sukua ns. ”Vapaan hengen” harhaopille, joka oli suosittu aikakauden Ranskassa. Lahko sai jonkin verran kannatusta radikaalien hussilaisten parissa, kunnes hussilaisten enemmistö tuhosi porukan.
Adamilaiset (adamites)
Pikardilaisten ääriporukka, joka uskoi olevansa yhtä Jumalan kanssa ja täten (?) hylkäsi vaatteiden käytön ja harrasti orgioita ja verilöylyjä. Hussilaiset tappoivat adamiitit viimeiseen mieheen.
Ristiretkeläiset
Böömin Rojalistit / Lojalistit / Katoliset
Rojalisteilla, lojalisteilla ja katolisilla tarkoitetaan niitä böömiläisiä aatelisia ja kaupunkeja, jotka tukivat kuningas Sigismundia Böömin kuninkaaksi ja siis sotivat hussilaisia maamiehiään vastaan. Osa rojalisteista suvaitsi hussilaisia ja jopa harjoitti molemminmuotoista ehtoollista, mutta he eivät siis kannattaneet aseellista ”hussilaiskapinaa” Sigismundia ja kristikuntaa vastaan. Hyvin monet rojalistiaateliset vaihtoivat puolta kerran tai useammin sodan aikana.
Rozmberkien suku
Böömin rikkain paronisuku, jonka omistukset olivat keskittyneet kuningaskunnan lounaisosiin Pilsenin ja Krumlovin seudulle. Rozmberkit päämiehensä Oldrichin johdolla olivat hussilaisten merkittävin vastustaja Böömin sisällä, ja ainoa paronisuvuista, joka pysyi käytännössä koko konfliktin ajan kuningas Sigismundin puolella. Jan Zizka oli Rozmberkien verivihollinen jo ennen hussilaissotia. Etenkin Etelä-Böömissä Rozmberkejä vihattiinkin antaumuksella, ja toisaalta Böömin saksankieliset tukeutuivat vahvasti juuri heihin.
Pilsenin landfrid
Läntisen Böömin aatelisten ja (saksalaisenemmistöisten) kaupunkien yhteenliittymä, keskuspaikkana Pilsen. Tiukasti hussilaisten vastainen. Landfrid eli ”maarauha” on saksankielinen termi, jota käytetään tällaisesta löyhästä liitosta tai hyökkäämättömyyssopimuksesta, joka muodostetaan yleensä jotain ulkopuolista uhkaa vastaan. Pilsenin landfrid oli Rozmberkien suvun jälkeen hussilaisten tärkein vastustaja oman maan rajojen sisäpuolella.
Pyhä Roomalainen Keisarikunta
Paavi Martinus julisti ristiretken hussilaisia vastaan, ja sen toimeenpaneminen oli tietenkin kristikunnan korkeimman maallisen auktoriteetin Rooman Keisarin (eli Saksan keisarin) vastuulla. Ei-niin-sattumoisin keisari (tai itse asiassa toistaiseksi kruunaamaton keisari eli Roomalaisten kuningas) oli myös Böömin kruununtavoittelija, Unkarin kuningas Sigismund. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut nostettua keisarikunnasta niin paljon joukkoja kuin olisi halunnut: monet Saksan ruhtinaista sotivat mieluummin keskenään, tai kannattivat ristiretkeä vain juhlapuheitten tasolla. Böömin rajanaapureina olevat saksalaiset ruhtinaskunnat ottivat kuitenkin innolla osaa hussilaissotiin aluelaajennusten toivossa, etenkin Itävalta, jota vetivät konfliktiin mukaan myös sen herttuoiden lukuisat sukusiteet böömiläisiin paronisukuihin. Saksalaiset ruhtinaskunnat tekivät muutamia itsenäisiä hyökkäyksiä Böömiin siinä vaiheessa, kun Sigismund oli lakannut henkilökohtaisesti johtamasta hussilaisristiretkiä.
Meissenin markkreivikunta ja Saksin elektoraatti
Böömin luoteisrajalla olevat saksalaiset ruhtinaskunnat ovat pelin ajankohdan aikoihin aktiivisimpia hussilaisvastaisessa taisteluissa. Ruhtinaskunnat ovat juuri yhdistyneet Wettinin suvun hallintaan, Saksia hallitsee ruhtinatar Katariina, ja Meisseniä hänen aviomiehensä Frederick Wettinin, lisänimeltään Sotaisa.
Unkarin Kuningaskunta
Ristiretkien aloittajan, Roomalaisten kuningas Sigismundin oma kuningaskunta, jonka aatelisten tukeen hän kykeni luottamaan enemmän kuin häilyviin saksalaisiin ruhtinaisiin. Etenkin kahden ensimmäisen ristiretken joukot olivat pitkälti unkarilaisia. Unkari kävi samanaikaisesti sotaa toista vihollista vastaan etelässä, eikä tämä sota edennyt sen paremmin kuin hussilaisristiretketkään: Ottomaanien sulttanikunta kolkutteli Unkarin portteja Balkanilla. Näinollen Sigismund ei koskaan voinut laittaa kuningaskuntansa koko voimaa hussilaisia vastaan. Ristiretkihuuma ei myöskään ollut kovin korkealla Unkarin aatelisten parissa, vaan nämä lähtivät Böömiin sotaan lähinnä luvatun ryöstösaaliin takia, mistä syystä Böömin siviiliväestö pelkäsi heitä erityisen paljon. Unkarilaisten riveissä soti paljon miehiä kuningaskunnan alusmaista, romanialaisia, slaaveja ja kumaaneja.
Muita
Puolan Kuningaskunta eli Puola-Liettua
Puola tasapainotteli koko hussilaissotien ajan osapuolten välissä. Puolalaisilla on paljon yhteistä tsekkien kanssa, alkaen yhteisestä kielestä (puola ja tsekki olivat keskiajalla vielä lähempänä toisaan kuin nykyään) ja yhteisestä vihollisesta, saksalaisista. Lisäksi kuningas Sigismund on tapansa mukaan mennyt möhlimään suhteensa Puolaan juuri hussilaissotien alkaessa (”Breslaun palkinto”, määräys, jolla Sigismund suosi Saksalaista ritarikuntaa Puolan sijaan). Niinpä kun hussilaiset tarjosivat Böömin kruunua Liettuan suurherttua Vitautakselle, ei tämä eikä sukulaisensa Puolan kuningas Vladisilav Jagello tyrmännyt ajatusta suoralta kädeltä. Vitautas lähetti sukulaisensa Sigismund Korybutaksen sijaisekseen Böömiin, mutta pelasi korttinsa ovelasti niin, ettei virallisesti ottanut asiaan mitään kantaa, koska ei halunnut riskeerata suhteita kirkkoon. Myöhemmin Puola vetäytyi hussilaisten tukemisesta, mutta Korybutas – joka oli kääntynyt innokkaaksi hussilaiseksi ja varmaankin myös elätteli suunnitelmia Böömin kruunun suhteen - jäi tsekkien pariin kuninkaansa kiellosta huolimatta. Sodan loppuun asti suuri osa Puolan aatelistosta tuki hussilaisia.
Konsta Nikkanen
