iso-aseet-sodankaynti.jpg

Aseet ja sodankäynti

Pelissä käytettävien aseiden ja panssareiden tulee olla historillisten mallien mukaisia ja aidoista materiaaleista valmistettuja. Aseiden suhteen noudatetaan erillisiä turvallisuussääntöjä.

Kuten vaatteidenkin suhteen, sovellamme aseisiin ja panssareihin pelissä aikarajoitusta 1350-1450: sellaisia varusteita, joiden kaltaisia (tai suurinpiirtein vastaavia) ei olisi ollut tuolla aikavälillä käytössä, ei peliin kannata tuoda. Yksittäisien varusteiden sopivuutta voi tiedostella pelinjohdolta. Artikkelin lopussa esimerkkejä peliin sopivista varusteista.

 

Aseet

1400-luvun alun sota-aseistus oli hyvin monipuolista ja erikoistunutta. Panssaroinnin oli aikakaudella hyvin kattavaa ja laajassa käytössä, joten monet aseet olivat suunniteltuja panssarin läpäisyyn, ja toisaalta monet taistelutekniikat perustuivat panssaroinnin kiertämiseen tavalla tai toisella. Leikkaavat aseet olivat näinollen jossain määrin väistyneet pistävien ja murskaavien aseiden tieltä, mutta oli niilläkin edelleen paikkansa taistelukentällä. Kilpi, vaikka olikin edelleen yleinen eri muodoissaan, ei enää automaattisesti kuulunut sotilaan varustukseen.

Pitkävartiset aseet – peitset, keihäät ja salkokirveet - olivat yleensä ensisijainen valinta sekä ratsu- että jalkaväen parissa. Miekat ja muut yhden käden aseet olivat useimmin vara-aseita joko salko- tai ampuma-aseelle: hyvin monet miekkatyypit olivat itse asiassa enemmän siviilikäyttöön kuin sotaan tarkoitettuja. Monet ritarit käyttivät lähitaisteluaseena panssaria paremmin läpäisevää sotavasaraa tai –kirvestä, ja vastaavasti jalkaväen käyttöön oli kehitetty paljon erilaisia pitkävartisia aseita, joiden pääasiallinen tarkoitus oli tavalla tai toisella nujertaa hyvin panssaroitu ratsumies. Hussilaiset tulivat tunnetuiksi sotavarstoistaan, jotka olivat maatalousvarstasta vahvistettuja tehokkaita ritarintappoaseita.

Suuri osa jalkaväestä oli aseistettu ampuma-aseilla: pitkä- ja varsijousilla sekä käsipyssyillä, eli uusilla ruutiaseilla. Kaikilla pystyi läpäisemään levypanssarin tai tappamaan ritarin hevosen. Näistä kaksi ensimmäistä eivät olleet mitään uusia keksintojä, mutta niiden käytön huippuvuodet ajoittuivat silti 1400-lukuun: jousien suhteen ei ollut niinkään kehittynyt eteenpäin aseteknologia kuin taktinen ajattelu, joka vasta satavuotisen sodan aikoihin oli tuonut ammattimaiset jousimiesjoukot taistelukentälle.

Panssarit

1400-luvun alulle tyypillinen täyspanssarointi oli ns. ”täysvalkoinen” eli kokonaan peittämättömästä levypanssarista valmistettu. Panssaroinnin kattavuus oli huipussaan ja täyspanssarin paino toisaalta jo hieman laskemassa 1300-luvun puolivälin kerrostettujen panssareiden ajoista. Eli vaikka 1400-luvun alkupuolen panssaroitu ritari oli kiireestä kantapäähän peitetty kiiltävään peltiin, hänen pukunsa todennäköisesti painoi vähemmän kuin 1300-luvun loppupuoliskon ”transitionaalinen”, täyttä rengaspanssarointia ja osittaista levypanssarointia hyödyntänyt haarniska.

Ja toisaalta, vaikka ritarisäädyn ratsumiehet käyttivätkin täyspanssarointia vielä yli vuosisadan ajan, panssareiden vähentäminen oli jo orastava trendi. Uudet sodankäyntitavat ja aseet sekä uudenlaiset ja kasvavat armeijat olivat aloittamassa eurooppalaisen sodankäynnin mullistusta. Kevyen ratsuväen käyttö levisi idästä, ja osa ammattimaisesta jalkaväestä – joilla olisi ollut mahdollisuus raskaan panssaroinnin käyttämiseen - jätti tarkoituksella haarniskoinnin vähemmälle.

Muodikasta täysvalkoista levypanssarointia kykenivät hankkimaan tietenkin vain ritarisäädyn soturit sekä varakkaan herran henkilökohtaiseen seurueeseen kuuluneet alempisäätyiset sotilaat. Köyhemmät ylhäissyntyiset ratsusotilaat saattoivat joutua käyttämään vajaata tai vanhanaikaista panssaripukua, ja suurin osa jalkaväestä lähti sotaan joka tapauksessa panssaroimattomana tai vain kevyillä tai perinteisillä panssareilla varustettuna. Jalkaväen käyttöön valmistettiin muutenkin edullisia, tarkoituksenmukaisia ja vähemmän muodikkaita panssareita.

 

Ratsuväen varustus

Aikakauden ratsuväki koostui lähes pelkästään ylhäissäätyisestä väestä, ja taisteli täyspanssaroituna. Kevyen ratsuväen käyttö oli harvinaista ja yleensä seurausta paimentolaisvaikutteista: Unkarin ja Puola-Liettuan armeijoissa käytettiin paimentolaisvähemmistöihin (tataarit, kumaanit, szekelyt jne.) kuuluvia sotureita kevyenä ratsuväkenä, ja näiden sodankäyntitapojen pohjalta oli syntymässä husaariratsuväki.

Raskaan ratsuväen pääase oli peitsi. Miekkaa, sotakirvestä tai –vasaraa käytettiin jalkautuessa. Ei ollut lainkaan tavatonta, että ritarit jalkautuivat taisteluun: tämä tapa oli yleistynyt jousi- ja tuliaseiden sekä taktiikan kehityksen myötä, mutta myös kurinalaisuuden vaatimuksen takia. Monet sotajohtajat kun olivat huomanneet, että ratsastavat ritarit lähtivät helposti karkuun, kun taas jalkautuneiden ritarien oli pakko toimia yhdessä.

Panssaroinnin kehittymisen seurauksena kilpi oli väistymässä. Täyshaarniska kesti jo iskuja sen verran, että kilpi ei ollut välttämätön, ja panssarin murtamiseen oli kehitetty erilaisia kahden käden aseita, sotanuijia, pistomiekkoja ja muita aseita, jotka olivat syrjäyttämässä perinteistä lyömämiekka ja kilpi –yhdistelmää.

Jalkaväen varustus

Suuri osa 1400-luvun alun jalkaväestä oli varsijousi- ja pitkäjousiampujia. Pitkillä keihäillä varustettujen jalkaväkiosastojen aika ei ollut vielä alkanut: keihäillä, hilpareilla ja muilla salkoaseilla varustettuja sotilaita käytettiin toki, mutta yleensä suojaamaan ampujia. Hyökkäykset tehtiin vielä mieluiten ratsuväen tai jalkautuneiden ritarien avulla.

Moni jalkaväen mies saattoi kantaa miekkaa tai ainakin pitkää, yksiteräistä taistelupuukkoa tai falkionia vyöllään, ehkä kilpeäkin, mutta pääaseenaan hekin käyttivät yleensä ampuma-aseita tai salkoaseita. Oma ammattiryhmänsä jalkaväen joukossa olivat tosin pavisieerit, suuria suojakilpiä (paviisi) kantaneet miehet. Näiden miehenkorkuisten kilpien taakse ampujat suojautuivat lataamaan.

Osa jalkaväestä saattoi olla täysin panssaroimatonta, mutta yleensä ainakin kypärä ja topattu takki kuuluivat perusvarustukseen. Rengaspaita oli vielä yleisessä käytössä, ja mahdollisesti saaliina saadut tai muuten hankitut levypanssaroinnin osat täydensivät perusvarustusta. Jonkin verran on todisteita myös yllättävän kattavaan levypanssariin puetuista varsijousimiehistä. Suurin osa jalkamiehistä ei kuitenkaan voinut hankkia itselleen kokonaista panssaripukua, vaan he joutuivat tyytymään eri lähteistä haalittuihin panssarinosiin.


Ristiretkeläisten varustuksesta

Hussilaisristiretkille otti osaa sotureita lähes kaikkialta Kristikunnasta. Näin ollen ristiretkeläisten panssarointi ja aseistus koostui kaikista Euroopassa käytössä olleista tyyleistä. Saksalainen ritariylimystö, jonka parista valtaosa ristiretkeilijöistä tuli, käytti raskasta eurooppalaista standardivarustusta, täysvalkoista levypanssaria, visiirillä varustettuja basinettikypäriä, peistä, sotavasaroita ja -kirveitä. Italialaiset palkkasoturit saattoivat käyttää jo hieman kevyempiä sekä elegantimpia milanolaisia panssareita, kevennettyjä raajasuojuksia, joustavaa brigandiinipanssaria torsossa. Unkarilaisylimyksistä osa oli saksalaisten ja italialaisten tapaan varustettuja, kun taas osa heistä käytti keveitä ja koristeellisia itämaisia panssareita, joiden käytön he olivat omaksuneet naapureiltaan ottomaaneilta ja tataareilta. Läntisten aseiden rinnalla heillä saattoi olla käytössä sapeleita ja ratsujousia. Myös italialaiset olivat usein viehtyneitä itämaisiin aseisiin.

Ristiretkeläisten armeijan ydin oli raskas ratsuväki, mutta oli mukana tavallista jalkaväkeäkin: ritarien mukana tulleita huoveja, palkkasotilaita sekä myös enemmän tai vähemmän mukaan pakotettuja nostoväkimiehiä keisarikunnan alueelta. Pääosin ristiretkeläisten jalkaväki oli varmaan hyvinkin pätevää, kelvollisesti aseistettua väkeä, mutta sotajohtonsa vanhanaikaisuuden ja hajanaisuuden takia ristiretkeläisjalkaväen saavutuksen jäivät hussilaissodissa vähäisiksi.

Ulkomaisten ristiretkeläisten rinnalla hussilaisia vastaan taistelivat böömiläiset rojalistit, joita johtivat kuningaskunnan rikkaimmat paronit, kuten Rozmberkien suku. Heillä oli käytössään paljon raskasta ratsuväkeä, mutta myös jalan sotivaa köyhää aatelistoa ja kaupunkilaisnostoväkeä. Näiden varustus ei suuremmin eronnut hussilaisista vastineistaan.

Hussilaisten varustuksesta

Hussilaisten panssarit olivat keskimäärin kevyemmät kuin ristiretkeläisten, koostuihan heidän joukkojensa valtaosa tavallisista maalaisista ja kaupunkilaisista, ei ammattisotilaista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hussilaisten joukot olisivat olleet pelkästään talikoilla varustettuja panssaroimattomia maalaiskapinallisia.

Hussilaisten joukoissa taisteli paljon ylhäissäädyn raskasta ratsuväkeä, ritareita ja soineja, joiden panssarointi ei eronnut aikakauden tavallisesta ritarivarustuksesta. Heidän lisäkseen hussilaisilla oli kasvava määrä (vuonna 1426 varmastikin jo hyvin suuri joukko) alhaissyntyistä, ammattimaista kevyempää ratsuväkeä tai ”ratsastavaa jalkaväkeä”, kevennettyyn panssariin puettuja varsijousi- ja miekkamiehiä, jotka ratsastivat taistelupaikalle ja jalkautuivat taisteluun. Nämä miehet olivat yleensä hussilaissotien veteraaneja, Zizkaa ja muita päälliköitä jo alusta asti seuranneita sotureita, jotka olivat jättäneet entisen ammattinsa maanviljelijänä tai käsityöläisenä taakseen kokonaan, ja ryhtyneet kokemuksensa, saaliinsa ja vakaumuksensa turvin ammattisotilaiksi. Hussilaisten kenttäarmeijoiden ydin koostui tällaisista joukoista, jotka olivat hyvin kaukana kepein varustetuista maalaisista, joita vastaan ristiretkeläiset olettivat joutuvansa taistelemaan.

Hussilaisten sodankäynnin perusta oli ennen kaikkea ampuma-asein varustetun jalkaväen defensiivisessä käytössä. Lähes puolet hussilaisista jalkamiehistä oli kevyesti varustettuja jalkajousimiehiä, ja näiden rinnalla taisteli pienempi määrä pitkäjousilla ja käsipyssyillä varustettuja ampujia. Näiden soturien panssarointi koostui yleensä kypärästä ja kevyestä torson suojasta, rengaspaidasta tai toppanutusta. Ampujia suojasi lukumäärältään samankokoinen tai hieman suurempi joukko muuta jalkaväkeä, aseenaan yleensä keihäät, hilparit ja sotavarstat. Näidenkään taistelijoiden panssarointi ei yleensä ollut kypärää ja topattua takkia raskaampi.

Praha oli aikakaudella yksi Euroopan tärkeimmistä panssari- ja aseteollisuuden keskuksista. Tsekkien perinteistä jalkaväen käytössä johtuen etenkin edulliset massatuotetut panssarinosat vaikuttavat olleen Prahan erikoisuus. Vahvasti hussilaisten jalkaväkeen liitetyt kattilahattutyypin (kettlehat) kypärät olivat varmaankin Prahassa valmistettuja: niistä tuskin olikaan pulaa hussilaisten joukkojen parissa. Lisäksi hussilaiset saivat lukuisissa taisteluissa saaliiksi hyvän määrän aseita ja panssareita pakenevilta ristiretkeläisiltä.

 

Taktiikat

Ristiretkeläiset hyökkäsivat hussilaisia vastaan yleensä aikakauden tehokkaimpana pidetyllä tavalla, raskaan ratsuväen rynnäköllä. Hussilaiset tietenkin osasivat odottaa tätä, ja toisin kuin lukuisat muut kapinalliset heitä ennen ja heidän jälkeensä, he onnistuivat kehittämään sangen toimivan taktiikan ritariratsuväkeä vastaan. Tämä ei ollut tietenkään ensimmäinen kerta, kun raskas ratsuväki lyötiin alempien aselajien toimesta – englantilaiset pitkäjousimiehet Agincourtissa vuonna 1415 on klassinen esimerkki - mutta sen verran erikoista tämä kuitenkin oli, että kristikunnan parhaimisto ei koko hussilaissotien aikana onnistunut kehittämään mitään uutta taktiikkaa, jolla hussilaiset olisi voitu lyödä.

Hussilaisten voittamaton taktiikka oli ampuma-aseilla varustetun kenttälinnakkeen, joka myös vaunulinnakkeena tunnettiin, puolustava käyttö hyökkäävää ratsuväkeä vastaan. Vahvistetut maatalousvaunut ajettiin ympyrään leirin ympärille, niiden väliin jäävät aukot tukittiin puomeilla, paviisikilvillä ja muilla suojuksilla, ja ampujat ja tykit asetettiin vaunuihin. Isommille tykeille saatettiin myös rakentaa korokkeita leirin sisään, jolloin niillä kyettiin ampumaan vaunumuurien yli. Keihäs- ja varstamiehet vartiovat heikkoja kohtia muurissa ja suojasivat ampujia, joiden vastuulla varsinainen vihollisten tappaminen oli. Ratsuväki odotti suojissa leirin keskellä, ja liittyi taisteluun yleensä vasta sen lopuksi, kun vihollisen hyökkäys oli saatu murrettua.

Sotilasleirejä oltiin toki suojattu aiemminkin erilaisilla kenttälinnakkeilla, mutta hussilaisten vaunulinnake oli näitä paljon tiiviimpi ja suojatumpi, ja ennen kaikkea juuri taistelua silmälläpitäen (ei siis pahimman varalle) pystytetty. Hussilaiset siis pyrkivät saamaan vihollisen hyökkäämään linnakkeensa kimppuun, ja pystyttivät sen tietenkin paikkaan, joka sopi heidän tarkoitusperiinsä parhaimmin. Etenkin hussilaiskenraali Jan Zizka oli mestari valitsemaan leirille mahdollisimman hyvin puolustettavan paikan: mäeltä, järvien tai jokien rajaamasta paikasta, vaikeakulkuisesta maastosta jne.

Vaikka vaunulinnake oli hussilaisten taktiikoiden ydin, he saavuttivat monet tärkeimmät voittonsa toisilla tavoilla. He kykenivät esimerkiksi käyttämään ruutiaseitaan liikkuvasti ja hyökkäävästi, siis rynnäkössä, mitä ei oltu koskaan aiemmin eurooppalaisen sodankäynnin historiassa tehty. Hussilaisten suurin sotilaallinen vahvuus oli kuitenkin ehkä psykologisella puolella: joukot olivat asialleen omistautuneita ja kurinalaisia, niiden maine paholaisenpalvojina oli avuksi sodan alkuaikoina, ja niiden ennalta-arvaamaton menestys vain kasvatti vihollisten pelkoa niin, että sotien loppupuolella hussilaissotien ristiretkeläiset yleensä pakenivat Böömistä taistelematta.

 

Sopivia varusteita

Esimerkkejä peliin sopivista aseista ja panssareista

Kypärä: bascinet, kettlehat, barbuta, sallet, skullcap, sugarloaf, mail coif.

Toppapanssari eli gambeson: suhteellisen lyhythelmainen, tyypillisimmin edestä avattava sekä vartaloa myötäilevä.

Torson suojaus: rengaspaita (ei pitkähelmaisia hauberkkeja), coat-of-plates, brigandiini, levykirassi, lamellaari tai suomupanssari (itämaisia panssareita, tietyntyyppisillä hahmoilla).

Käsien suojaus: nahkahansikkaat (turvallisuussyistä pakolliset mikäli ei muuta käsisuojusta), rengaspanssarihansikkaat, vahvistetut hansikkaat tai tumput, tiimalasi-panssarihansikkaat, ”levypanssaritumput”, brigandiinihansikkaat, varhaiset goottilaiset panssarihansikkaat.

Raajapanssari: spaulderit/pauldronit olkapäissä, kyynärkupit, polvikupit, rondellit, poleynit polvissa, säärisuojukset peltiä tai nahkaa, splinted-suojukset, rengaspanssarisukat, täysi ajanmukainen levypanssarointi raajoissa.

Miekat: pitkämiekka, yhden käden miekat 1300-1400 –luvuilta (myös monet varhaisemmat yhden käden miekkamallit käyvät, kunhan ovat riittävän yleispätevän mallisia), falkion, messer, aikakauden mukainen sapeli.

Salkoaseet: keihäs, hilpari, glaive, voulge, berdysh.

Kilvet: heater- eli vaakunakilpi, kaikenkokoiset paviisit, kupura eli buckler, targe, peitsenreikäkilpi, puolisuunnikaskilpi.

Jousi: pitkä- tai lattajousi, varsijousi (erityisluvalla: katso säännöt), vastakaarijousi.